Kuolema?

Pienenä mietin kuolemaa vähän niin kuin ikuisena nukkumisena, se saattoi johtua Prinsessa Ruusunen – elokuvasta. En ajatellut lapsena miltä se tuntuisi. En ajatellut kipua, kyyneleitä tai jopa sen tyyneyttä. En miettinyt kasvojen väriä, kun ne muuttuvat harmaaksi tai vahamaiseksi. Kuolevan ihmisen ilme on tyyni loppujenlopuksi. Näin lapsena usein unia kuolemaan liittyvistä asioista. Useasti se johti siihen, että pompin vaaleanpunaisten hattarapilvien päällä. Uskoin vakaasti taivaaseen, niin kuin nytkin.

Uskoin, että on olemassa kultainen, iso portti, jonne ihmiset pääsevät jos ovat olleet kiltisti. Siellä he saisivat olla onnellisinä kun he poistuvat maan päältä. Uskoin silloin myös vakaasti enkeleihin. Enkeleillä oli maskuliiniset piirteet, heillä oli heitä ympyröivä sädekehä ja isot, valkoiset siivet, sekä valkoinen kaapu. Mistähän nämä kaikki johtuvat? Uskon, että piirretyt ovat antaneet minulle sellaisia mielikuvia, ja ehkä oli hyväkin niin, eiväthän vanhemmat osaa välttämättä oikein kertoa lapselleensa, mitä tapahtuu kuolevalle.

Toisaalta lapselle ei voi sanoa, että kuolleet nukkuvat, koska lapsi odottaa heidän heräävän.He eivät myös välttämättä ymmärrä, mitä tarkoittaa kun ihminen poistuu maan päältä. Sen takia minun mielestäni paras tapa on opettaa tämä lapsille videoiden kautta, kyllä he sen myöhemmin ymmärtävät paremmin.

Nyt kun miettii, ei kuolemaa voi käsittää ikinä, ellei itse ole se, joka kuolee. Tietenkin kuolemiseen liittyvät tunteet, kuten suru, aggressio-oireet, vetäytyminen ja eristäytyminen, jos sinulta kuolee jokin tärkeä ihminen, ovat aivan tavallisia, uskoisin niin. Minusta kaikki suhtautuvat kuolemiseen eritavalla. Lapset ovat uteliaita, nuoret saattavat pelätä sitä, mutta vanhukset saattavat suhtautua siihen tyynesti. Itse olen aina kokenut sen melko luontevana, mutta nyt lähiaikoina olen havainnut sen vaikuttavan minuun melko voimakkaasti. Pelkään erittäin paljon esimerkiksi menettäväni poikaystäväni. Mitä jos hän kuolee työmatkalla? Mitkä olisivat olleet viimeiset sanani hänelle? Miten tulen toimeen ilman häntä?

Ja sama pätee perheisiin ja ystäviin.

Olen usein miettinyt arvojani tulevana lähihoitajana. Olen miettinyt, miten onnistun näin tunteikkaana ihmisenä siirtämään omat tunteeni ja kokemukseni syrjään, kun tulee tositilanne. Onhan se totta, että täytyy olla empaattinen, mutta ongelma saattaa olla siinä, että saatan tulla liian tunteikkaaksi ja potilaan kuoleminen saattaa vaikuttaa minuun koko loppuelämäni ja saatan nähdä siitä painajaisia. Olen herkkä siinä mielessä.

Nyt kun olen ollut hetken vanhusten parissa töissä, mietin miten nuo ihmiset suhtauvat noin leppoisasti vanhusten kuolemaan? Onhan se luontevaa toki, eikä se liity yksityiselämään, mutta silti on asioita, joita minun on vaikea ymmärtää. Uskon kyllä, että siihen ei koskaan totu. Minä en koskaan tule tottumaan siihen. Hyvän ystäväni kaksoissisko kuoli, menehtyi tulipalossa muutama vuosi sitten. En tuntenut häntä hirveän hyvin, mutta kun sain kuulla asiasta, en reagoinut mitenkään. Mutta kun luin siitä lehdestä, aloin itkemään. En ole sen jälkeen hirveästi puhunut asiasta. Miksikö? Luulen, että en osaa oikein käsitellä tällaisia asioita kunnolla. Minuun tällaiset asiat vaikuttavat todella vahvasti, ja kai puolustusmeganismini sulkevat ne pois mielestäni, etten mieti liikaa.

Minua on myös peloteltu uutisten kerronnassa, ja tässä tapauksessa tarkoitan läheisille kertomisen, että potilas on kuollut. Itse ymmärrän, että läheinen saattaa olla surullinen, vihainen, epäilevä tai ei usko jopa tilannetta. Yleensä huonojen uutisten kuuleminen tuottaa joillekin niin paljon ongelmia, että he eivät pysty sulattamaan sitä. Vaikka potilas olisi kokenut luonnollisen kuoleman, saattaa läheinen syyttää juuri sinua siitä, et kuulemma ole tarpeeksi hyvä työssäsi tai teet jatkuvasti jotain väärin.

 Tässä työssä haastavinta, ja palkitsevinta on se, jos osaat sulkea yksityiselämäsi ja työsi erikseen. Jos otat kaiken henkilökohtaisesti, et pysty sulattamaan kaikkea tietoa, mitä sinulle annetaan. Se saattaa lopulta kasaantua isoksi sähköpalloksi, joka haittaa työskentelyäsi ja purkaannettua et pysty enään käsittelemään tunteitasi.

Uskon että siihen ei totu, mutta se, että sitä voi oppia käsittelemään, voi olla hyvinkin mahdollista.